Mistä oikein oli kysymys? Sen kun tietäisikin..

Tarina alkoi varsinaisesti viime marraskuussa, jolloin Nestalla oli ensimmäisen kerran vaikeuksia nousta rasituksen jälkeen makuulta ylös. Toki sitä ennenkin sen oli nähnyt, että takapää ei toimi, kuten sen ehkä parhaimmillaan pitäisi toimia. Nesta peitsasi paljon, ja takajalat olivat aika rimpulat. Ensimmäinen lääkäri ei pystynyt rtg-kuvien perusteella tekemään minkäänlaista diagnoosia. Seuraavat 1,5 kk meni kipulääkkeillä ja vesialtaalla, kunnes oli kontrollikuvien aika. Tavoitteena kontrollikuvilla oli nähdä, mihin suuntaan L7-S1-nikamaväli oli kehittynyt. Näistäkään kuvista ei ortopediaan erikoistunut ell osannut/uskaltanut sanoa mitään, joten hän suositteli magneettikuvausta. Menimme saman tien (tammikuussa) Aistiin MRI- ja rtg-kuviin: Diagnoosi oli diskospondyliitti eli nikaman ja välilevyn tulehdus, kotiin viemisinä antibioottikuuri ja kielto jumpata. Kuurin aikana Nestan vointi vain huononi, mutta Aisti ei oikein ollut innokas ottamaan jatkoselvityksistä vastuuta, vakuutti vain, että kyllä se siitä paranee. Olin jokseenkin eri mieltä, joten menimme seuraavaksi Timo Talviolle, hesalaiselle selkäspesialistille. Talvio totesi, että selkä vaatii leikkauksen: nikamaväli on yliliikkuva eivätkä nivelpinnat ole puhtaat. Syytä tähän ei saatu selville. Nestan selkä operoitiin maaliskuun lopussa poistamalla L7-S1-välinen välilevy, jossa oli pullistuma. Tämän tavoitteena oli stabiloida yliliikkuva nikamaväli ja vapauttaa hermot puristuksesta. Kaiken piti sen jälkeen olla hyvin kontrollikäyntienkin perusteella, mutta paraneminen sujui kaksi askelta eteen, puolitoista taakse -vauhdilla. Kävimme kontrolleissa, joissa kaikki näytti päällisin puolin hyvältä, mutta silti Nesta kipuili aika ajoin. Tähän saattoi toki olla syynä kehittymässä oleva spondyloosi eli nikamaluusilloittuma, joka oli leikkauksen tavoite. Kolme viikkoa sitten menimme eri klinikalle kuin talvella, koska halusin uuden ell:n mielipiteen siihen, miksei takajaloissa näy kehitystä. Samalla kertaa peilattiin silmät (terveet) ja otettiin lonkka- ja kyynärkuvat (A/A; 0/0) sekä kuvattiin selkä. Klinikan omistajalääkäri oli vakuuttunut siitä, että hitaan paranemisen syynä on immunologinen artriitti, joten Nestasta otettiin tulehdusarvot (ok) sekä näyte ANA ja borrelioosivasta-aineiden testaamiseksi Saksassa. Tulokset saimme kuulla paikan päällä, ANA-titteri oli negatiivinen, mutta borrelioositulos positiivinen. Tämä tuli aivan puun takaa, eikä tunnu oikein mahdolliselta, mutta olipahan jotakin, mitä alkaa hoitaa. Kortisonin kokeilemista oli väläytelty, mutta se sai nyt jäädä. Lähdimme siitä taas antibioottien kera kotiin. Maanantaina 3.9. Nesta vielä juoksi kasvattajan leonberginkoirien kanssa ja pääsi noutamaan dameja, kaikki oli siis hyvin. Kotimatkalla Nesta alkoi vinguskella, ja tunnin päästä kotona koira oli jo todella tuskainen. Lähdimme päivystykseen, jossa päädyttiin antamaan kortisonia, kipulääkkeen olin antanut jo aiemmin. Mahdollisen autoimmuunisairaskohtauksen olisi pitänyt hellittää kortisonilla hyvinkin äkkiä. Tästä ei kuitenkaan ollut mitään merkkejä, vaan Nesta oli tiistain vastaisena yönä hyvin tuskainen. Makuulle meno ei onnistunut lainkaan, ja oikean takajalan varaan Nesta ei laskenut painoaan ollenkaan. Jalan asentotunto oli olematon, ja käytännössä Nesta pystyi vain seisomaan kyyryasennossa tai kävelemään hyvin vaikeasti. Aamulla Nesta oli kuitenkin suhteellisen rauhallinen.  Soitin klinikalle edellisen yön tapahtumista, ja meidän käskettiin sopivana hetkenä tulla hakemaan huumaava kipulääkepiikki ja lihasrelaksanttiresepti. Menimme tiistaina 4.9. iltapäivällä hakemaan Temgesic-piikin, kukaan lääkäreistä ei ehtinyt silloin tutkia Nestaa. Menomatkalla lääkäriin Nesta oli ollut suhteellisen rauhallinen, mutta kotimatkalla alkoi taas huuto. Sain luottofysioterapeuttimme nopealle kotikäynnille, mutta hän ei pystynyt tekemään muuta, kuin auttamaan vakuuttamaan klinikan hoitajat, että kyseessä on ihan oikeasti hätätilanne. Sain onneksi kasvattajan mukaan, henkiseksi tueksi, tekemään sen raskaan päätöksen. Ainoa vaihtoehto oli päästää Nesta kivuistaan. Koska vahva suonensisäinen kipulääkekään ei auttanut ollenkaan, lienee todennäköinen vaihtoehto se, että jokin painoi selkäydinkanavaa tai oikean jalan hermoa todella pahasti, eikä tämän hyväksi olisi eläinlääkärissä pystytty tekemään mitään. Diagnoosi ei siis koskaan varmistunut. Kohtaus tuli todella yllättäen, sillä olemme käyneet fysioterapiassa koko kesän, ja kaikki näytti vihdoinkin alkavan kiihtyvällä tahdilla parantua; karvojen kasvu, jalkojen liikkuvuus jne.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Lopullinen ratkaisu tehtiin puhtaasti koiran parasta ajatellen.

Johanna